Minulla on aina ollut tunne, että jos maailma olisi “etsi viisi virhettä” -tehtävä, minä olisin yksi noista virheistä. Koen itseni vieraan eläinlajin edustajaksi, joka on erehdyksessä sattunut syntymään ihmisen ruumiiseen ja jonka on tavalla tai toisella luovittava tiensä tämän ihmisten ihmisille luoman maailman halki sitä omakseen kokematta. Selviytyäkseni minun on aika ajoin puettava ylleni ihmisennahka, joka kiristää kaikista vääristä paikoista mutta joka on välttämätön, että tulen tunnistetuksi muiden vertaisena yksilönä ja osalliseksi niistä eduista, jotka tämä valtiaslaji on itse itselleen suonut. Se pitää minut hengissä fyysisenä olentona – henkinen hyvinvointini vaatii sen sijaan sitä, että suurimman osan ajasta voin hengittää vapaasti ja tuntea maailman omissa nahoissani.
Varsinainen aiheeni liittyykin juuri tähän. Haaveilen parisuhteesta. Sellaisesta, jossa voisin ikääntyä onnellisena (vaikka ken tietää, mikä on oman lajini eliniänodote – ihmisen vuosissa mitattuna aurinkoni saattaa olla laskusuunnassa jo nyt). Toistaiseksi olen tavoittanut tämän päämääräni vain puoliksi: suhteessa ollessani tunnen kyllä ikääntyväni, jopa noin vuoden yhdessä vuorokaudessa, mutta onnellisuudesta ei ole tietoakaan. Päällimmäinen tunne on ahdistus. Minun on sonnustauduttava ihmisennahkaan saadakseni kontaktin toiseen, ja samalla menetän sen itseeni. Seuraan vain sivusta, kun tämä tyyppi naurettavan pienessä ja huonosti istuvassa ihmisennahassa suorittelee erilaisia seurusteluun kuuluvia liikesarjoja jonkun maapallon kuningaslajiin kuuluvan yksilön kanssa. Oivallan, että koko loppuelämäni tulisi olemaan juuri tällaista: sisällyksetöntä roolityöskentelyä asussa, joka ei alkuunkaan sovi päälle, vaan alkaa ennen pitkää venyä ja ratkeilla muuttuen lopulta muodottomaksi nahkasäkiksi, joka ei pysy enää koossa taitavimmankaan räätälin voimin. Ainoa osa-alue jolla voi odottaa tapahtuvaksi myönteistä kehitystä on roolityöskentely. Siitä ahdistus. Totta kai yritän parhaani mukaan varjella tuota ihmisennahkaista rakastajaa tältä tunteelta. Annan hänen jatkaa Romeon roolissaan siinä uskossa, että kulissien takana on kaikki kunnossa. Todellisuudessa puolet teatterista on liekeissä ja rakenteet ovat romahtamaisillaan.
Mutta – kuten luonnossa yleensä (tuudittautumatta siihen yltiöoptimistiseen harhaan, että näin olisi aina) – tässäkin tilanteessa toimii mekanismi, joka palauttaa tasapainon ja estää lopullisen katastrofin. Ihmisennahka on huokoista ja se päästää ahdistuksen lävitseen. Ahdistus leviää ympäröivään ilmaan ja sen välityksellä tilanteesta yhä epätietoisen hamesankarimme mielitiettyyn. Valepukuinen rakastajamme ei tietenkään ole täysin sokea, paitsi itselleen. Ahdistus on kuin olisi töissä kalatehtaassa: kaikki haistavat sen paitsi sinä itse. Hän näkee rakkaimpaansa imeytyneen ahdistuksen ja yrittää parhaansa mukaan lievittää sitä. Se on kuitenkin turhaa. Ihmisennahassa sellainen notkeus ei ole mahdollista; siinä ei ole edes aukkoja kaikille niille raajoille, joihin toisen voisi sulkea. Naurettava nahka-asuinen klovnimme voi lievittää sydänkäpysensä tuskaa vain pimeällä, kun hän voi luoda ihmisennahkansa paljastumatta. Silloin minä voin vihdoin astua näyttämölle. Se ei tietenkään riitä. Pian kaikki on ohi. Minä olen tyytyväinen. Minua ei enää ahdista. Ihmisennahkainen sankarimme sen sijaan tekee surutyötä. Hän on menettänyt rakastettunsa. Hän on taas yksin. Minä olen ollut sitä kaiken aikaa. Enemmän kuin yksin. En ole omistanut edes itseäni, vaan olen antanut vallan tuolle typerykselle nahkafetisseineen.
Löytääpä joskus joku lajitoveri! Silloin olisi vain eläimennahka eläimennahkaa vasten, ei mitään välissä ja viis’ ihmisyydestä! Usein tuntuu siltä, että olen sukupuuttoon kuolevan lajin viimeinen edustaja. Tai – kenties – syntymässä olevan lajin ensimmäinen? Ehkä tämä on pelkkää harhaa. Ehkä on niin, että ihminen valtaapitävänä lajina on saanut lajitoverini pitämään ihmisyyttä ainoana tavoiteltavana olemisen muotona. Ne riutuvat ilmatiiviissä ihmisennahoissaan, uskovat löytävänsä onnensa ihmislajin edustajasta ja elävät elämänsä valheellisina loppuun saakka. Ehkä on niin, että ne lannistuvat ihmisyyden ikeen alla ja pyrkivät kadottamaan itsensä päihteillä ja pillereillä – millä tahansa, mikä saa niiden huomion kääntymään pois rooliasunsa tukahduttavasta kireydestä. Millä tahansa, mikä saa ne unohtamaan unelmansa vapaudesta. Ehkä on niin. Ainoa asia jonka tiedän on, että olen yksin. Niin yksin.
